Levy: Hesitation Marks

Posted on 22.09.2013

0



Trent Reznor on kypsynyt ihmisenä ja artistina, ja sen kuulee Nine Inch Nailsin Hesitation Marksilla. On kuitenkin täysin eri asia heijastuuko tämä kypsyys hyväksi musiikiksi.

Nine Inch Nailsin odotettu paluu tapahtui nopeammin kuin uumoilin. Yhtye jäi keikkatauolle 2009, ja Trent Reznor alkoi keskittyä muihin projekteihin. Heti seuraavana vuonna Trent nappasi yhdessä Atticus Rossin kanssa Oscarin Hans Zimmerin nenän edestä. Mies jatkoi valitsemallaan uudella uralla ja jatkoi säveltämällä soundtrackin elokuvaan Girl With the Dragon Tattoo. Elokuvien ohella Trent teki sävellyksiä myös peleihin. Samoihin aikoihin alkoi vuotaa tietoa, että Nine Inch Nails olisi palaamassa studioon, mukanaan muun muassa Adrian Belew!

Haastatteluissa Trent kertoi, että on kasvanut ihmisenä. ja että ikä on tuonut miehelle nöyryyttä. Myös uusi perhe on hionut kovimpia kulmia hieman pehmeämmiksi.

Itse hieman epäilin tarinaa, sillä Adrian Belew ei kuitenkaan ollut pitkään projektissa mukana. Itse ajattelin sen johtuvan nimenomaan Trentin dominoivasta ja äkkipikaisesta luonteesta, mutta nyt levyn kuultuani ymmärrän miksi kitaravirtuoosille ei ollut tarvetta.

Trent jatkaa Hesitation Marksilla siitä mihin NiN vuonna 2009 jäi. Year Zeron elektro-industrial kokeilu ja vasemmalla kädellä kasaan vedetty The Slip olivat pettymyksiä. Ghostsista en saanut mitään otetta. Hesitation Marks tuntuu näiden kolmen yhdistelmältä. En tiedä, yrittääkö Reznor kenties miellyttää Thom Yorkia uudella musiikin suuntauksellaan, sillä samanlaista polkua – joskin eri genreissä – tuntuvat artistit kulkevan.

Hesitation Marksilla on hienoja hetkiä ja muutama mainio kappale, mutta ne eivät kannattele kokonaisuutta kovin pitkälle. Monissa kappaleissa toistuu sama kaava: pienestä alastomasta ja herkästä alusta kasvaa kaaottinen elektronisten äänien painostava verkko, joka kuormittaa tajunnan äärimmäisyyksiin. Ne kappaleet, joissa näin ei tapahdu, hiipuvat pois ja unohtuvat jo ennen kuin seuraava kappale alkaa soimaan.

Hyvänä esimerkkinä levyn yleisestä tasosta voisi pitää ”All Time Low” biisiä, jossa nimi tuntuu olevan enne. Kappaletta mielummin olisi kuuntelematta kuin kuuntelisi. Outo kitarariffi ja kiusaantunut biisi yrittää kasvaa With Teethiltä tuttuun menoon, mutta ajautuu lopulta parin eri samplen toistoon ja katoaa pois.

Kaiken kaikkiaan levyn äänimaailma ei ole omaan mieleen ja se on suurin ongelma Hesitation Marksin kanssa. Vaikka NiN:ille tuttu Industrial soundi on tallella ja Trentin ääni on yhtä loistava kuin aina, puuttuu levyltä intohimo sekä näkemys. Jäin kaipaamaan enemmän konkreettisia instrumentteja ja raskasta äänimaailmaa.

Näiden puutteiden takia levy ei voi koskaan kasvaa yhtä suureksi teokseksi kuin aikaisemmat albumit kuten The Downward Spiral, The Fragile tai edes With Teeth.

Jos kerran kypsyys poistaa näin ison palan sielua musiikista, olisi ollut hyvä jos Trent olisi säästänyt edes hieman keskenkasvuisuutta ammennettavakseen.

Trent laulaakin levyllä ”I am not who I used to be”. Ja hän on oikeassa – valitettavasti.

6-/10

Advertisements
Posted in: Musiikki