Levy: The Mountain

Posted on 08.09.2013

0



Tietyille levyille kannattaa antaa aikaa, vaikka se pahalta tuntuisikin. Toiset näistä avautuvat ja palkitsevat, ja toiset pysyvät aivan yhtä outoina ja huonoina kuin ensikuuntelulla. Riippumatta siitä, mihin kategoriaan Hakenin The Mountain jokaisella kuuntelijalla lopuksi päätyy, kuuluu albumi ehdottomasti siihen kategoriaan, jolle kannattaa antaa aikaa.

Heti alkuun aion kertoa pari faktaa Hakenista, jotka aion kumota myöhemmin. Ensimmäinen: Haken kuulostaa aivan omanlaiseltaan yhtyeeltä. Sitä on hankala kategorisoida mihinkään muuhun, kuin ”Haken musiikki” -kategoriaan. Toinen: Yhtyettä on hankala ja suorastaan turha verrata muihin yhtyeisiin edellä mainituista syistä.

Edellä mainitut siis pitävät paikkansa, mutta lukijan ja potentiaalisen kuuntelijan ankkuroidakseni, täytyy nostaa esiin muutama vertailukohde ja lokero.

Mennäänpä siis asiaan.

Brittiläinen Haken julkaisi syyskuussa kolmannen täyspitkän levynsä nimeltään The Mountain. Ensimmäisen levynsä yhtye julkaisi 2010, joten reippaasta julkaisutahdista voidaan puhua. Debyyttialbumi Aquarius oli äärimmäisen lupaava, mutta sen jälkeen minua kalvasi pieni pelko, että levylle heijastetut loistavat ideat olisivatkin kertakäyttöisiä. Kyseessä oli kuitenkin uusi yhtye ja debyyttialbumi sai jatkoa todella nopeasti – jo vuonna 2011. Aquarius arvostettiin myös Progarchivesin vuoden neljänneksi parhaaksi levyksi julkaisuvuonnaan.

Pelko ei osoittautunut aiheelliseksi. Vaikka Visions-albumilla ei enää ollut kuultavissa yhtyeen pirtaan hyvin sopineita death metal -lauluosuuksia, oli se yksi vuoden 2011 parhaista levyistä. Hyvä kaava oli hiottu entistäkin paremmaksi ja eeppiset kappaleet jäivät soimaan päähän päiviksi eteenpäin.

Tarkkaa musiikillsta lokeroa Hakenille on vaikea asettaa. Pelkäksi progressiiviseksi metalliksi tai -rockiksi yhtyeen kutsuminen olisi suorastaan rikollista. Musiikissa voi toki huomata vivahteita esimerkiksi Dream Theaterista, Pain of Salvationista, Doorsista, Toolista ja Spock’s beardista. Siltikään Haken ei kuulosta yhdeltäkään näistä. Jokainen levy kuulostaa vielä täysin erilaiselta, mutta silti Hakenilta.

Monimutkaistako? Kyllä. Sen arvoista? Ehdottomasti.

The Mountain alkaa poikkeuksellisesi kauniilla ja rauhallisella pianokappaleella, ennen kuin päästään reippaaseen, Hakenin tavaramerkiksi muodostuneeseen soitantaan. Vahvat ja ominaiset 70-luvun vaikutteet ovat jälleen kuultavissa, mutta ne eivät ole yhtyeen määrittelevä tekijä.

Levyllä on tuotu entistä vahvemmin esiin stemmalaulantaa, joka kuulostaa todella komealta. Spocks beard -henkinen, teatraalisuutta, faustia ja stemmalaulantaa sisältävä Cockroach King tuntui ensikuuntelulla lähinnä jopa vitsiltä, mutta kasvoi nopeasti yhdeksi levyn hienoimmista kappaleista.

Ja mikä parasta, levyn kappaleet paranevat vielä loppua kohden. Pareidoliassa on varmasti yksi vuoden hienoimmista riffeistä ja säväyttävimmistä kertosäkeistä. Koko setti huipentuu lähes kymmenminuuttiseen Somebodyyn, joka sulkee albumin täydellisesti. Kappale sulkeutuu tukeutuen alussa esiteltyyn teemaan, mutta tehden sen Hans Zimmermäisellä suurieleisyydellä. Levyn miksannut ja masteroinut Jens Bogren, joka on aiemmin työskennellyt muun muassa Devin Townsendin ja Opethin kanssa, on leimannut myös oman tavaramerkkinsä albumille. Raskaat elementit kuulostavat oikeasti todella raskailta.

Se mikä erottaa Hakenin esimerkiksi Dream Theaterista on se, että nämä äärimmäisen taitavat soittajat eivät sorru progeilemaan vaan soittotaitoansa esittääkseen. Toki tämä ei ole DT:n perisynti, mutta mantra ”koska aina on tehty vähän vaikeampaa, niin vedetään vielä kovempaa!” tuntuu pätevän yhtyeen kohdalla edelleen. Hakenilla konstikkaat osuudet kappaleissa palvelevat lopuksi kuitenkin sitä kokonaisuutta. Erityismaininta täytyy antaa rumpali Raymond Hearnelle, joka freelance musiikinopettajan työnsä ohella soittaa rumpuja käsittämättömällä intensiteetillä.

Hakenin kaltaiset yhtyeet ovat ymmärtäneet haastaa sekä itsensä että kuulijan. Valtavirtamusiikkia etsivät kääntyvät nopeasti kannoillaan etsimään jotain helpommin pureskeltavaa, mutta The Mountain palkitsee sen, joka jaksaa kuunnella mieli avoimena. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa.

The Mountain tulee taistelemaan vahvasti vuoden parhaimman levyn tittelistä omalla listallani.

10/10

Mainokset
Posted in: Musiikki