Levy: Echo Street

Posted on 13.08.2013

0



Kiinnostus, epäluulo, kiehtomus, ärsytys, valaistuminen ja koukutus. Suunnilleen näin ajatukseni kulkivat alkaessani uppoutua Amplifierin uusimpaan teokseen. Kaiken tuon takaa paljastui erinomainen ja raikas levy.

Amplifier on yhtye, joka on jollain tavoin aina lentänyt hieman oman tutkani alla. Nelikko on julkaissut useita levyjä, jotka ovat olleet hyviä, mutta eivät loistavia. Sen verran mielenkiintoista materiaali on kuitenkin jatkuvasti ollut, että bändin tekemistä on tullut seurattua Insider levystä lähtien. Echo Street -levyllä viimeistään bändi löi itsensä läpi.

Aikaisemmin triona musiikkia tehnyt ryhmä sai neljännen jäsenen kun Steve Durose liittyi yhtyeeseen. Aikaisemmin Oceansizen kitaristina toiminut Durose oli hieno lisä lupaavaan kokoonpanoon. En ole varma, onko levyllä selkeästi kuuluva soundimaailman muutos osaltaan Durosen ansiota, vai oliko bändi jo päättänyt jo aiemmin muuttaa suuntaa – mutta tämä muutos otettiin positiivisesti vastaan – ainakin täällä. Ja ilmeisesti myös muuallakin, sillä levyn avausraita on ehdolla Progressive Music Awardsissa.

Kaikkien mieleen yhtyeen uusi soundi ei ole. Tehdessä uusia linjauksia musiikkiin, ei voi olla suututtamatta osaa vanhoista faneista. Toisena ongelmana on, että neo-post-progeksi muuttunut tyylisuunta on vaikea korvalle. Hitaasti rakentuvat aluksi hiirenhiljaiset biisit, jotka päättyvät rock-orgasmiin outojen kuvioiden jälkeen – ja tämä ei ole radiosoittoon sopivaa tavaraa. Echo Streetin tapauksessa nämä outoudet muuttuvat lopulta palkitseviksi huipuiksi, jotka kestävät rankempaakin kulutusta.

Levyn aloitusraitana toimiva Matmos on intohimolla rakennettu kappale, joka toimii hatunnostona 60 ja 70-lukujen arvaamattomalle rockille. Between Today and Yesterday on taas hatunnosto Beatlesien ja Neil Youngin suuntaan. The Wheel kävi särähti lyriikoiden ja yksinkertaisen taustan osalta aluksi pahasti korvaan, mutta onkin yllättäen kasvanut levyn suosikkivedoksi. Levy voi tuntua aluksi kokoelmalta irtonaisia biisejä mutta äänimaailma ja kappaleiden rakenteet sitovat kokonaisuuden yhteen saumattomasti.

Levyn viimeinen raita on myös vähiten mieleenpainuvin, se myös tuntuu eniten irralliselta kokonaisuutta ajatellen. Se on aina harmillinen tapa lopettaa muuten loistava albumi, joka hieman rokottaa levyn nautittavuudesta. Echo Street -kappale olisi ollut loistava lopetus albumille.

Kaikenkaikkiaan Echo Street on levy, joka lopulta palkitsee kuulijansa, jos sille antaa aikaa. Kaikessa outoudessaan ja singer-songwriter vaikutteissa, se on tavallaan levy, jollaisen olisin halunnut Wilson & Åkerfeldt kaksikolta. Jäi saamatta.

9,5/10

ps. Ihmetyttää, miksi levyn alkuun pitää laittaa 30 sekuntia hiljaisuutta JA aloittaa kappale fade-in:illä. Ei kovin käyttäjäystävällistä.

Mainokset
Posted in: Musiikki